Meillä kaikilla on varmasti joskus ollut sellaisia tilanteita, että on ollut todella vaikea saada apua. Tämä on varsinkin nyt koronan jälkeen noussut useammin esiin koska onhan meillä valtava pula esim. hoitohenkilökunnasta. Lisäksi johtamista on kritisoitu ja myös suunnittelua.
Juttelin ystäväni kanssa terveydenhuollon ongelmista. Kerrottiin toisillemme tarinoita siitä, että mitä kaikkea ihmeellistä tai huvittavaa on oman ”kipu-uran” aikana kerennyt tapahtua. Itselläni on tämä tarina jäänyt kyllä hyvin mieleen ja jaan sen nyt teille.
Aamupalaksi kipua?
Tästä on joitain vuosia aikaa. Selkääni hoidettiin tuolloin Helsingissä Töölön sairaalassa. Olin heidän pysyvässä seurannassa alaselässä olevan proteesin takia. Sairaalasta sanottiin minulle, että aina jos on selän kanssa jotain ongelmia, niin pitäisi olla suoraan heihin yhteydessä ja tulla Töölön sairaalaan.
Kärsin jo tuolloin aika kovista hermokivuista. Odotin leikkausta. Tämä aamu oli jollain tavalla erilainen. En meinannut päästä sängystä ylös ja kipu oli alaselässä, sekä jalassa ihan hirveä. Jalka ei myöskään toiminut kunnolla. Virtsaaminen oli erittäin haastavaa ja tämä alkoi jo edellisenä iltana. Istuin yöllä pöntöllä pitkään, tuloksetta. Yritin keppien avulla päästä sängystä sohvalle, mutta kivun voima meinaa lyödä minut lattiaan. Puoliso käski, että nyt lähdetään sairaalaan. Mietin asiaa hetken kun oli kuitenkin viikonloppu, mutta päätin soittaa Töölön sairaalaan. Kerroin oireeni ja myös sen, että on käsketty aina soittamaan Töölön sairaalaan, jos selän kanssa on jotain ongelmia. Puheluani yhdisteltiin ja yhdisteltiin. Olin hieman yllättynyt kun kukaan ei tuntunut tietävän asiasta mitään, että minun pitäisi olla Töölön sairaalaan yhteydessä. Toki oli viikonloppu, mutta ilmeisesti tiedoissani ei tätä selkeästi ollut nähtävillä. Töölön sairaalan vastaus: ”Kyllä sinun täytyy mennä Vantaan puolelle hoitoon koska asut Vantaalla”.
Mietin mielessäni jo tätä skenaariota ja sitä, että pärjäisinkö vaan kotona, mutta olin tuskissani. Päätin sitten soittaa suoraan Vantaan Peijaksen sairaalaan, että voisinko tulla suoraan sinne? Ihan turhaa nyt juosta hakemaan lähetettä terveysasemalta kun olen todella kipeä. Kerroin tilanteeni ja myös sen, että olen Töölön sairaalan seurannassa, mutta he nyt käskivät jostain syystä Vantaan puolelle. Peijaksen vastaus: ”kyllä sinun täytyy mennä omalle terveysasemalle”.
Ei auttanut muu kuin soittaa isälle, että jos hän tulisi hakemaan minut ja lähdetään sinne omalle terveysasemalle. Viikonloppu ja aula täynnä väkeä. Puuh. Otin vuoronumeron ja istuimme odottamaan. Makasin välillä lattialla koska olin niin kipeä. Tässä meni 1,5h ennen kuin pääsin edes hoitajalle joka arvioi, että olenko ylipäätään lääkärin tarpeessa. Sitten takaisin aulan tungokseen jonottamaan. Huomasin jo, että isänikin kärsi kun odotimme pääsyäni lääkärille. Tunnin päästä nimeäni vihdoin huudettiin. Lääkäri tutki ja haastatteli minua. Sitten hän sanoi, että: ”sinun täytyy lähteä Peijaksen sairaalaan. Kirjoitan sinulle lähetteen”.
Tulin Peijaksen sairaalaan sisälle ja meinasin pyörtyä kun näin odotusaulan. Istuimme taas odottamaan. Aika tuntui ikuisuudelta. Isäni oli ihan rättiväsynyt ja kipeä myös istumisesta. Käskin häntä lähtemään pois. Hän lähti autoon lepäämään. Kaksi tuntia oli kulunut. Nousin ylös ja menin tiskille. Kerroin tilanteeni, että en ihan oikeasti jaksaa enää odottaa ja mua särkee todella paljon. Oli viikonloppu ja järkyttävä ruuhka, joten ymmärrän toki heitäkin tässä. Pääsin kuitenkin jonkun ajan päästä hoitajalle, joka taas arvioi tilannettani. Hän pyysi vielä odottamaan lääkärille pääsyä. Tästä kului aikaa noin tunti niin vihdoin lääkäri kutsui minut huoneeseensa. Hän näki, että olen todella kipeä. Hän laittoi minut röntgeniin. Sanoin vielä lääkärille, että ”mä en ihan oikeasti jaksa enään odottaa yhtään. Mua särkee aivan helvetisti.” Röntgenistä pääsin vihdoin lepotilaan sängylle odottamaan ja sain vielä kipulääkettä. Katsoin kelloa ja mietin, että kyllä tässä systeemissä olisi paljon parantamisen varaa. Lääkäri tulee vihdoin huoneeseeni hoitajan kanssa ja kertoo, että: ”sinun täytyy lähteä Töölön sairaalaan koska meillä ei ole selkäkirurgiaa täällä”.
Vastasin lääkärille: ”Sitähän mä olen tässä 8 tuntia yrittänyt tehdä.” Hänkin ihmetteli tätä seikkailuani ja pahoitteli tilannetta. Vastasin vain, että: ”eihän tämä teidän vikanne ole missään nimessä.” Puhuttiin hetki järjestelmästä ja hänkin oli sitä mieltä, että parantamisen varaa olisi monessakin asiassa. Sanoin kyllä, että jos Töölössä nyt pitää jonotella yhtään niin haluan kipulääkettä vaan kotiin ja menen mieluummin maanantaina sinne, mutta käskettiin menemään heti ja hoitaja lupasi olla sinne yhteydessä. Ei auttanut sitten kuin lähteä Töölön sairaalaa kohti.
Tulin ensiavun automaatti ovista sisään odotusaulaan. Hoitajat tiskillä huomasivat minut välittömästi ja he myös arvasivat ilmeisesti kuka olen kun kysyivät nimeäni. Vastasin myöntävästi. He pyysivät minut heti mukaansa. Sain oman huoneen ja kipulääkettä lisää. Lääkäriäkään ei tarvinnut odottaa varmaan 10-15 minuuttia kauempaa. En ole ikinä päässyt lääkärille näin nopeasti. Lääkäri tuli kertomaan, että joutuvat todennäköisesti tekemään leikkauksen. Päätin vielä mennä vessan pöntölle istumaan kun lääkäri sanoi, että ultraavat myös vatsani. Ihme kyllä sain virtsattua. Asiaani tutkittiin ja pohdittiin. Sitten veikkailtiin, että Tramadoli voisi aiheuttaa virtsaumpea, että ei nyt tehdäkään hätäleikkausta koska kahden viikon päästä minulla oli tulossa välilevytyrän leikkaus, että jos pärjään kipulääkkeillä sinne. Halusivat myös selkääni hoitaneen kirurgin mielipiteen asiaan. Hän oli tämän proteesin asentanut selkääni ja hän oli myös se kirurgi, joka tulee välilevytyräni leikkaamaan. Tämä oli minulle ok, koska tämä kirurgi on todellakin huippu selkä hommissa. Jännitin muutenkin tuota leikkausta.
Tramadolin syönti loppui ja se tosiaan oli syy virtsaumpeen. Leikkaus aiheutti vielä toisen hermovaurion, jonka vuoksi virtsaaminen on edelleen tänä päivänäkin välillä todella haastavaa ja se on tehtävä istuen. Muuten se ei onnistu.
Parantamisen varaa?
Tätä tarinaa on kyllä välillä tullut ystäville ja tutuille kerrottua, että olipahan aikamoinen seikkailu. Tuolloin ei naurattanut, mutta tänä päivänä sentään vähän naurattaa.
Tuolloin jo kaipasin omalääkäri systeemiä. Tällainen on käytössä joillain paikkakunnilla, mutta ei kaikkialla. Ihmettelen tänä päivänäkin vielä, että miksi tätä ei olla otettu laajemmin käyttöön Suomessa. Tiedän, että monet lääkäritkin haluaisivat tämän käyttöön. Olisihan se helpompaa kipupotilaalle tai pitkäaikaissairaalle, että olisi aina sama lääkäri vastaanotolla. Kun nyt on tilanne se, että aina vastaanotolla on eri lääkäri niin tämä vain hankaloittaa ja sotkee asioita. Lääkäri ei voi myöskään millään keretä tutustumaan laajemmin potilaan tietoihin tällä nykyisellä systeemillä.
Kirjoittaja:
Frank Leiman
Koulutettu kivun kokemusasiantuntija ja kipupotilas.