Teen tunnustuksen. Päädyin yrittämään itsemurhaa vuonna 2019.
Kipupotilaan elämä on välillä aivan liian raskasta. Olen kärsinyt kivuista lapsesta asti, mutta aikuisiässä ne ovat kroonistuneet. Silti joutuu todistelemaan koko ajan sitä, että olen sairas. Tämä on erittäin uuvuttavaa. Lääkärit vaihtuvat jatkuvasti ja heillä on ymmärrettävästi kiire, joten he eivät ehdi tutustumaan potilaan historiaan tai sairauksiin. Ja vaikka kuinka yrität kertoa ja selventää asiaa, niin siltikään ei aina uskota.
Kiireen johdosta on itselleni tehty mm. hoitovirhe päivystyksessä, jossa poikkaistiin vahingossa virtsajohdin, koska se oli väärässä paikassa. Pissa valui holtittomasti vaippaan puoli vuotta, minkä koin äärimmäisen nöyryyttävänä.
Itsemurhaa edelsivät erittäin kovat kivut, jotka jatkuivat viikon ilman taukoa. Kroonista kipua on tietysti koko ajan, mutta tämä aika tuntui jotenkin erityisen raskaalle.
Tilanne lähti siitä, kun minulle oli määrätty kipupoliklinikalta Norspan (buprenorfiini) kipulaastari, jonka nosto-ohjeet oli jätetty kipupoliklinikan ruuhkautumisen takia terveyskeskuksen hoidettavaksi. Laastarin annosnosto jätettiin 15 mikrog/tunti, vaikka sovitun suunnitelman mukaan annos olisi pitänyt nostaa 25 mikrog/tunti. Kävin terveyskeskuksessa lääkärillä ja hän kieltäytyi nostamasta annosta.
Olin kyseisenä iltana yksin kotona. Lapset olivat kavereillaan ja mieheni oli töissä. Olin tarkkaan pohtinut ajoituksen itsemurhalle. Suunnitelmaani kuului, että menen asuntoautoon ja laitan ovet lukkoon. Näin halusin varmistaa sen, etteivät lapseni löydä minua. Kirjoitin viestin: ”Anteeksi. Tiedän, että tekoani on vaikea ymmärtää ja olette minulle vihaisia. En kuitenkaan näe tässä muuta ulospääsyä. Näin en ole tulevaisuudessa enää teille taakka”. Laitoin viestini laskupinon keskelle. Minulla oli kaapissani useita eri kipulääkkeitä, jotka olivat tehottomia ja siksi syömättä. Lisäksi minulla oli nukahtamislääkkeitä ja lääkkeitä kouristelun estoon. Otin ensin pahoinvointilääkkeet, jotta en oksentaisi. Tämän jälkeen söin kaikki lääkkeeni kerralla. Nyt se on tehty. Hyvästi.
Ihmeen kaupalla mies oli päässyt töistä aikaisemmin kotiin. Hän oli lähettänyt minulle viestiä, että olisinko halunnut jotain ruokaa matkalta. Hän ihmetteli kovasti, kun ei saanut viestiin vastausta. Seuraavaksi hän yritti soittaa, eikä vastausta, jolloin hänelle tuli huoli. Hän laittoi naapurille viestiä, että voisiko tämä käydä katsomassa, että onko minulla kaikki hyvin. Naapuri kävi ja kertoi, että koirat haukkuivat, mutta ovea ei avattu. Autot olivat myös pihalla. Miehelle tuli entistä kovempi huoli ja tässä vaiheessa hän soitti hätäkeskukseen. Hän pelkäsi sitä, että olen kaatunut ja loukannut itseni.
Hän saapui ensihoidon kanssa samaan aikaan pihallemme. Lopulta minut löydettiin asuntoautosta. Seuraava muistikuvani on muutaman päivän päästä sairaalan osastolta. Siellä sain sitten selitellä motiivejani ja kun kerroin ne, niin psykiatri arvioi, että en ole niinkään psykiatrinen itsemurhariski vaan kovat kivut ja rationaalinen ajattelu ajoivat minut kyseiseen tekoon.
Kotiin pääsin kunnon kipulääkityksen kanssa (tarvittavat) ja nyt vihdoin tehtiin myös se Norspanin annosnosto. Tämä tehtiin sairaalassa ennen kuin pääsin kotiin. Mieheni sopi myös lääkärien kanssa, että lääkkeet ovat hänellä lukkojen takana, että en tulevaisuudessa päätyisi samaan ratkaisuun, jos kivut yltyvät liian koviksi. Itse olin tuosta eri mieltä, mutta ei auttanut valitella, kun halusin vain kotiin. Häpeä oli valtava. Lisäksi paras ystäväni vuosikymmenten takaa päätti, että tekoni oli niin moraaliton, että hän ei voi antaa sitä koskaan anteeksi, joten menetin myös ystävän.
Sain toimivan kipulääkityksen, mutta menetin paljon. Jälkeenpäin olen miettinyt, että pitikö tämän tosiaan mennä näin?
Miksi en vain voinut saada sitä sovittua lääkettä kipuihini?
”Kyseinen kipupotilas haluaa ymmärrettävästi pysyä tunnistamattomana, mutta hänen henkilöllisyytensä on julkaisijan tiedossa.”